041016blogi

Mitäs me triathlonistit

Aikanaan nautin suunnattomasti siitä innostuksesta, mitä ruuanlaittoa aikuisiällä oppineet, paljon maailmaa nähneet herrat tunsivat – ja avoimesti osoittivat – pitämieni kokkikoulujen ja maidonjalostuskurssien jälkeen. Vaikka näiden kurssieni osallistujista ei ammattikokkeja – tai juustontekijöitä sen paremmin – todellakaan tullut, heidän innostumistaan ruuanlaiton oppimista kohtaan oli hieno seurata. Onkohan nyt siis oma vuoroni, innostua jostain yhtä paljon? Yhtä kaukana ainakin olen triathlonistista kuin mitä herrat olivat ammattikokeista. Mutta toisaalta, olen nyt lähempänä triathlonistia kuin koskaan aikaisemmin olen ollut. Ja se on se juttu. Asioita pitää ajatella itselleen suotuisalla tavalla.

 

Anyway. Kohenevasta kunnostani innostuneena päätin viikolla ilmoittaa itseni ensi kesän Kangasala Triathloniin. Eihän se nyt täysi triathlon ole, ei lähimainkaan, mutta kokkipojalle riittävä haaste kuitenkin. Tiedän, tämä on juuri sellainen esimerkki jolle aiemmin naureskelin, tai ainakin lämpimästi hymähtelin. Kaveri käy muutaman kerran lenkillä ja heti ollaan ilmoittautumassa vähintään puolimaratonille. No, nyt on ilmoittauduttu. Kuntosarjan matkoista löytyy kyllä sopiva. Huikeeta että Kangasalla on näin hienoja kuntoilutapahtumia, vaikken niihin ole aiemmin juuri huomiotani kiinnittänytkään. Olisi varmaan pitänyt.

 

Mikään triathlonin lajeista (uinti, pyöräily, juoksu) ei ole varsinainen bravuurini. Missään niissä ei pärjää liukutaklauksilla, kärkikynällä eikä suunsoitolla – joukkuekavereiden selän taakse piiloutumisesta puhumattakaan – eikä huonosti pelatun tilanteen jälkeen voi vain suoristaa selkäänsä ja luistella vaihtoon kiroilemaan ja huutelemaan tuomarille. No on vähän opettelua, on. Mutta joo, aloitin tällä viikolla siis uinnin. Sain ohjaajakseni ehkä ihan parhaan mahdollisen, kiitos vaan Simo että suostuit. Yksi aamu-uinti on takana ja seuraavaa odotan jo innolla. Ajattelin ottaa uinnin opettelun sillä tavalla tosissani etten edellisenä iltana ennen ko kisan starttia käy vähän uiskentelemassa Vesaniemessä, ja sitten ihmettele kun koko kisa jää kesken jo uintiosuudella. Totuushan on – vaikka uida osaankin – että nykykunnostani on todella pitkä matka kilometrin rentoon uintiin avovedessä, jonka jälkeen päästään pyörän selkään ns. lepäämään. Nyt vielä tuntuu että rento uinti on ihan mahdoton tehtävä, eihän rentona voi edes pysyä pinnalla – Simo kyllä vakuutti että voi. Mutta palaan asiaan kun uintikerrat lisääntyvät. Siis kun, ei jos.

 

Kiitokset – ja Suuri Urakointini – jatkuu. Sain viikonloppuna kovasti kaipaamaani apua askellukseeni (?!) kun juoksuani kuvattiin. Edestä, sivulta ja takaa, ja – parasta myöntää se heti – olin sonnustautunut tilaisuuteen jopa juoksutrikoilla. No niin, sitä videota muuten ei tule löytymään You Tubesta. Mutta askellus vaikutti kuulemma ihan hyvälle ja polvivaivatkin alkavat pikkuhiljaa vähenemään. Olen ymmärtänyt että juoksutekniikka pitää olla kunnossa, siksi juoksuani siis kuvasimme. Kiitos Tomi avusta ja vinkeistä.  Kahdeksan kilometrin juoksu heti uinnin ja pyöräilyn perään voi kuitenkin tehdä kesällä tiukkaa, ja siksi juoksun pitää toimia kuin tanssi . Hauska vertaus kohdallani, muuten. Tiedätte kyllä että tarkoitan tässä vertauksessa tanssilla samaa kuin joku junan vessalla.

 

Yksi kolmesta lajista on jäljellä, siis pyöräily. Ajattelin jättää sen harjoittelun viimeiseksi, eli ensi kevääseen. Uinnin jälkeen kolmekymmentä kilometriä pyörällä – Mobiliasta Saarioisten portille ja takaisin – on ihan siedettävä matka, jos uinti ei ole vienyt kaikkia voimia. Elän tällaisessa toivossa. Niin makaa kuin petaa. Pari kertaa olen jo käynyt Sahalahdessa tehtaan portilla läähättämässä ja eväät syömässä. Siis pyörällä. Autolla matka menee kyllä ihan kivasti.

 

 

 

 

Posted in Yleinen and tagged , , , .